torstai 30. maaliskuuta 2017

Itkisitkö onnesta

Ootko koskaan ollu niin onnellinen, että oot kirjaimellisesti itkenyt ilosta?
Onko sun asiat ollu niin hyvin, että itekkin tajuut miten hyvin sun asiat on?

Oon lähiaikoina joutunut miettimään, miten kiitollinen saan olla perusterveenä ihmisenä. Kun joku läheinen sairastuu vakavasti, se pistää miettimään miten pieniä omat ongelmat on.
Yhtenä viikonloppuna kun iltaa istuttiin, siinä parhaan kaverini kanssa vuodatettiin huolella (viininmakuisia) kyyneleitä ihan yksinkertaisesti siksi että meillä menee hyvin. Tosi hyvin.
Arkistressi ja velvollisuudet ei oo oikeita ongelmia. Mun iho-ongelmat ei oo oikeita ongelmia.

Oon kiitollinen siitä, että mulla on niin hyviä ystäviä. Mulla on työ, oma koti, ja ruokaa. Vaikka loppukuusta budjetti hipoiskin muutamaa euroa, tiedän että pärjään silti aina. Koitan kovasti säästää nyt rahaa, koska mun kesä on yksi iso rahareikä. Aina mä keksin jotain, mihin tuhlata. Taito se kai on sekin!



Oon pitänyt tanssitreeneistä nyt taukoa aika kauan jo. En tiedä mikä mua estää menemästä sinne. Mut oon päättänyt, etten pakota itteäni tekemään mitään. En enää ikinä. Jos ei huvita, niin ei ole pakko. Menen takasin sitten kun tuntuu siltä, eikä hetkeäkään ennen. Tanssiminen on ihanaa, mutta kaipaan jotain uutta. Haluisin ehkä kokeilla jotain täysin uutta harrastusta. Mutta en ainakaan vielä.

Elämä on liian lyhyt tekemään asioita joita ei tahdo. Kaveeraamaan ihmisten kanssa joista ei pidä. Syömään ruokaa joka on pahaa. Laskemaan kaloreita, hiilareita, sokereita. Jos tuun onnelliseksi siitä, että tilaan pizzan keskiviikkona lounaaksi, niin miksi en sais tehdä niin? Ja niinhän mä teinkin. Hah!

Nauttikaa kaverit,
aurinko paistaa ja päivä pitenee...
Ja mikä parasta: huomenna on taas perjantai!

xx


keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Enemmän positiivisia viboja

Ootteko koskaan miettiny miten paljon teidän asenne ja mieliala vaikuttaa teitä ympäröiviin ihmisiin?
Tossa yks päivä puhuttiin kaverin kanssa miten monet ihmiset käyttää turhaa energiaa negatiiviseen marinaan. Jos sulla on huono päivä niin se tarttuu helposti muihin, sen takii kannattaa välttää turhaa valittamista. Kaverini kiteytti tän asian hyvin:
"Jos et voi korjata asiaa, älä valita siitä. Jos taas voit korjata asian, älä valita siitä."
Tottakai saa olla huonoja päiviä, en mä sitä sano. Mullakin on huonoja päiviä, aika usein vielä. Mut asenne ratkasee.

Mun tuttavapiirissä on tällasia ihmisiä, jotka marisee joka ikisestä asiasta. Jos pitää siivota, ei huvita. Jos pitää pestä pyykkiä, ei tahdo. Jos pitää lähteä töihin, ei halua.
No kuka haluaa?? Ei sun marina silti saa näitä asioita tapahtumaan, eikä myöskään estä niitä välttämättömiä tapahtumasta. Negatiivinen asenne joka ikiseen arjen asiaan imee energiaa sun läheisiltä, ja kaikilta niiltä jotka sun ruikutusta kuuntelee.

Jos pienetkin askareet tuntuu ylivoimaisen vaikeilta, kannattaa kääntyä ammattilaisen puoleen. Mutta jos sä valitat vaan että saisit huomiota ja sympatiaa, lopeta.
Jos sua vaivaa asia jonka pystyt muuttamaan, muuta se. Jos et pysty, anna sen olla.

Aloita jokanen aamu musiikilla; on yllättävän vaikeeta nousta väärällä jalalla kun laulat mukana Reino Nordinia tai Antti Tuiskun ekaa levyä. Jos pimeessä herääminen on sulle vaikeeta, jätä verhot illalla auki. Palkitse itteäs; jos sulla on pitkä päivä töissä, ota mukaan lounaan jälkeen syötäväks suklaapatukka. Jos siivoominen tuntuu raskaalta, et siivoo tarpeeks usein. Ei se oo kumma ettei tiskaaminen oo kivaa jos sun tiskivuori ylettää tiskikaapin reunaan asti.

Nää on niin pieniä asioita, mut nää kaikki auttaa mua.



Piristykää ihanaiset kohti kevättä, tänää on ihana sää  kun aurinko paistaa!
Mä aattelin viettää vapaailtani tekemällä ruokaa ja lakkaamalla kynnet. Ah, ei oo kiirettä.

Perjantaina meen porukoille yöksi, ja vien äidin lauantaina lentokentälle. Se lähtee Thaimaan lämpöön lomailemaan parhaan kaverinsa kanssa. Adulthood goals, right?
Iskä otti ja lähti Jenkkeihin poikien kanssa kattomaan lätkää. ...Riiiight??
Tää siis tarkottaa mun kohdalta sitä että ite saan lomailla kavereiden kanssa porukoiden lukaalin lämmössä. Viiniä ja Netflix, mitä muuta sitä viikonlopulta voi toivoa?

xxx

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Meidän päivä

En tiiä tykkäänkö olla enemmän seurassa vai yksin.
Tää vaan tuli mieleen, kun tulin tänään jo kolmatta kertaa tällä viikolla töistä yksin kotiin. Toisaalta parasta on istuu kavereiden kanssa, juoda kahvia tai viiniä (viikonpäivästä riippuen), ja jutella kaikesta. Mut toisaalta oon niin seurallinen ihminen että yksin vietetyt illat saa mut vajoomaan johonkin sosiaaliseen siperiaan. Yksin on ihanaa kun saa vaan maata, kattoa Netflixiä ja vaikka herkutella, ilman että joku kommentoi sun lempisarjan päälle tai syö sun sipsit.
Arki-iltoina oon niin epäsosiaalinen että oon mieluusti yksin ja meen aikasin nukkumaan.

Hyh arki, onneks ollaan jo voiton puolella. Tää viikko on madellu ihan törkeen hidasta vauhtia. Varmaan osittain siitä johtuen etten oo käyny ulkona enkä nähny kavereita.
Eilen olin tosin salilla, tekee kyl hyvää saada sekin rytmi taas käyntiin. Tänään kävin aamulla aikasin uimassa, jonka jälkeen menin töihin. Perus arkihommia siis.

Naistenpäivän kunniaksi sain töissä nätin kimpun kukkia. Kun kerran poikaystävä asuu toisella paikkakunnalla, otin kimpun kyllä ilomielin vastaan!

Viikonloppua varten aattelin käydä Alkosta ostamassa pari pulloa punkkua ja tehä sangriaa. Koska miks ei? En ees tykkää punaviinistä, mut sangria on ihan parasta. Ah.
En tiiä miten tää edes liittyi aiheeseen millä alotin? Ajatus harhailee!

Mutta oikein ihanaa Naistenpäivää kaikille teille ihanille naisille!
Vaikkakin joka päivä pitäisikin olla meidän päivä.
 Pusuja ja kivaa loppuviikkoa!




xxx

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Ei hän suostu tanssimaan, seinäruusuna hänet tunnetaan

Pienempänä kokeilin kaikenlaisia harrastuksia jotta löytäisin jonkun lajin josta kiinnostuisin oikeesti ja joka motivoisi mua kokeilemaan uusia juttuja. Olin taidekoulussa, kävin laulutunneilla, pelasin golfia, ratsastin ja tanssin balettia. Oon aina rakastanut tanssimista yli kaiken. 

Monen epäonnistuneen harrastuksen jälkeen löysin 14-vuotiaana vihdoin pyörätuolitanssin.
Vuoden treenaamisen jälkeen päätin, että haluun ruveta kilpailemaan kunnolla. Viikottaiset treenit tanssisalilla ei enää riittäneet mulle, vaan halusin haastaa itteni ja matkustella.
Löysin Helsingistä naisen, joka etsi itselleen tanssiparia kilpalattioille. Meillä synkkas heti hyvin ja päätin ottaa haasteen vastaan.



2012
Kehityin vuodessa hirmuisesti, ja hinguin kilpailemaan, kunnes otin hiukan takapakkia parin selkäoperaation takia. Siitä kuntouduttani kuitenkin olin tuliteräkunnossa ja valmis lähtemään isoihin kisoihin, treenaamaan kovemmin, tähtäämään korkeemmalle.

2013
Mun ensimmäiset kisat oli vuosittain järjestettävät avoimet kisat Hollannissa vuoden 2013 pääsiäisenä. Ne vetää puoleensa joka vuosi lähemmäs 200 kilpailijaa yli 20 eri maasta ympäri maailmaa. Vuoden kova työ tuotti heti tulosta, kun voitettiin hopeaa molempina kisapäivinä. Se oli yks parhaimpia tunteita mitä muistan.

Joka vuosi kilpailtiin monessa paikassa, parhaimmillaan neljässä eri maassa saman vuoden aikana.
Se oli upeeta, mutta tosi rankkaa. Aina kisoista kotiuduttua mietti että "vihdoin on kisat ohi, nyt ei tarvii enää jännittää. Nyt saa vihdoin levätä ja ladata akkuja." No eipä saanut.

Keväällä kilpailtiin mun ensimmäisissä SM-kisoissa. Musta tuli Suomen mestari ensimmäistä kertaa. Tää mestaruusputki jatkui melkein koko mun kilpatanssiuran ajan. Suomenmestarit 2013, 14 ja 16. Vuoden 2015 kisat jäi multa väliin kahden leikkauksen takia.

2014
Vuonna 2014 mun tanssipari loukkasi olkapäänsä ja sai lääkäriltä liikuntakiellon paperit kaksi viikkoa ennen Belgian kisoja. Pelästyin et nyt jää nämä kisat väliin vaikka oon niin kovasti harjotellut ja odottanut. Mun valmentaja ehdotti, että mitä jos vaihtaisin kategoriaa, ja tanssisin nää kisat yksin single -luokassa. Ei mulla ollut paljon vaihtoehtoja, joten treenasin vikat kaks viikkoa ennen kisoja yksin, samoja koreografioita ilman paria.

Koska single oli kategoriana niin uusi, ei osallistujia ollut kuin kolme; mä ja kaksi muuta. Mun tuurillani ne kaks muuta olivat mua paljon vanhempia, sekä fyysisesti vahvempia 2. luokan naisia, jotka olivat molemmat treenanneet vuosikausia. Sijoituin siis kolmanneksi ja olin kiitollinen kokemuksesta.

Tosiaan, pyörätuolitanssissa (vammaisurheilua kun on), kilpailijat testataan virallisessa luokittelussa. Siinä mitataan sun liikuntakykyä, tasapainoa ja voimaa. Luokittelun pisteiden perusteella sut laitetaan joko 1. tai 2. luokkaan.
Kakkosluokkaan kuuluvilla on yläkropan toiminta ja voima lähempänä normaalia, kuin ykkösellä. Mä siis kuulun luonnollisesti 1. luokkaan lihasheikkouteni kanssa.


Kun olin valokuvattavana koreana pronssimitali kaulassa, meni Venäjän päävalmentaja kysymään mun valmentajalta, oonko mä tulossa EM-kisoihin Puolaan marraskuussa.
Taas pari viikkoa aikaa treenata yksintanssia, lyhyellä varoitusajalla. Edustamaan Suomea Euroopanmestaruuskisoihin? Oh heeell no!! Vai?
No tottakai mä menin.
Noh, ei siitä sen enempää, en mä sielläkään pärjännyt niin kirkkaasti. Paritanssilla oli erityinen paikka mun sydämessä, jota yksin ei saanu täytettyä edes puolilleen. Mut kuka voi sanoo edustaneensa EM-kisoissa?
Meitsi!

2016 & nykyhetki
Jos tää kaikki on niin glamouria, jos kerran rakastan tanssia niin paljon, niin miksi mä heitin hanskat tiskiin ja lopetin?

Kuten tossa aiemmin avasin, pyörätuolitanssissa kilpaillaan kahdessa luokassa. Vaikka singlessä sain tanssia omassa luokassani, paritanssissa olin 2. luokassa tanssiparini loistavan fyysisen kunnon takia.
Ei se mua aluks haitannut, olin tosi ylpee kun pärjäsin itteäni vahvempien kanssa. Vuosien mittaan kuitenkin taso koveni kovenemistaan ja mä en pysynyt enää perässä.

Kun kisoissa sain jännittää, että riittääkö mulle edes finaalipaikkaa, tiesin etten enää pärjää. Treeneissä annoin fyysisesti ja henkisesti kaikkeni, mutta silti tajusin etten tuu ikinä olemaan yhtä hyvä kuin muut mun kilpaluokassa.
Nimittäin mun lihakset käyttäytyy niin, että kun voimia puskee äärimmilleen, sen sijaan että lihakset kehittyisivät niinkuin terve lihas tekee, tai kestävyys paranis; mun lihakset ottaa takapakkia. Dystrofiinit poksahtelee ja joka paikkaa särkee.
Voittaminen ei todellakaan ole tärkeintä, mutta tunsin sen mahanpohjassa ettei mun parhaani riittänyt enää edes finaalipaikkaan.

Vuosien aikana sain kilpailla Suomessa, Ruotsissa, Hollannissa, Belgiassa, Puolassa ja Maltalla.

Siispä päätin pistää tanssiurani jäihin.
En sano että oon lopullisesti jättäny kilpailemisen, vaan nyt toistaiseks tää tuntuu hyvältä.
Uskon että mun kilpailuvietti vetää mut vielä takasin sinne missä puvut kiiltää ja yleisö hurraa, mut luultavasti vasta sitten kun oon löytäny ittelleni miesparin, joka lähtee mun kanssa rökittämään mun omaa sarjaa. Reilusti ja tasavertasesti.




Toivottavasti teillä kaikilla tulee olee ihan mahtihuippu viikonloppu!
Me Henkan kanssa kuvaillaan videoita YouTuben puolelle, ilmottelen sitten ku jotain on saatu ladattua.

Parhaiten kuitenkin mun menoja pääset seuraamaan lisäämällä mut snäpissä: tinuskii

xxx

torstai 2. maaliskuuta 2017

"Mä ihailen sua niin paljon kun oot täällä"

...joku sanoo mulle baaritiskillä viitaten siihen, että miten ihanaa on että oon kavereideni kanssa ulkona, muiden ihmisten joukossa, vaikka liikun pyörätuolilla.
Kiitän kohteliaasti, ja mietin vaan että jos se oliskin mulle mikään saavutus että oon taas täällä. Paino sanalla taas.
En ees jaksa ruveta selittämään, että oon ihan vaan kala meressä tässä bileporukassa.
Hyväntahtoinen kommentti saa mut kuitenkin tuntemaan itseni erilaiseksi. Mut toisaalta pistää naurattamaan. "Kukapa olis uskonut että jopa vammaiset käy baareissa, dokaa ja juhlii?"
Se ei oo mulle mitään uutta.
Ei oo mitään virkistävämpää kuin lähtee hyvällä porukalla ulos, laulaa ja tanssia kuin viimeistä päivää. Niin kauan kunnes hengästyy ja on pakko rauhottua hetkeksi.
Ihmiset on niin estottomia kun ne käy ulkona. Entuudestaan tutut ihmiset, kenen kanssa sulla ei oo yhtään mitään yhteistä, tai normaalisti mitään sanottavaa toisillenne, siitä tulee viideks minuutiks sun paras kaveri. Täysin tuntemattomat naamat keitä et oo koskaan nähny, on ystävällisiä ihmisiä joiden kanssa on kiva löpistä mitä sylki suuhun tuo. Ei ne muista sua enää huomenna, etkä sä niitä.
Ehkä just tää tekee ulkona tutustumisesta niin helppoa.




Anyhow, tänään lähetään parhaan kaverin kanssa kattomaan mikä meno on Tavastialla Reino Nordinin uuden levyn julkkareissa. Ihan sika kivaa! En oo ennen ollu missään julkkareissa.
Saa nähä kuinka monta päätä saan kääntymään vain ilmestymällä paikalle.
"Toi kuuntelee tätä samaa musiikkia kuin me. Ja täällä se juhlii ja laulaa mukana. Ihan kuin sillä ei olis mitään hätää, ja elämäniloisesti vielä!"
Ajatella!

xxx