...joku sanoo mulle baaritiskillä viitaten siihen, että miten ihanaa on että oon kavereideni kanssa ulkona, muiden ihmisten joukossa, vaikka liikun pyörätuolilla.
Kiitän kohteliaasti, ja mietin vaan että jos se oliskin mulle mikään saavutus että oon taas täällä. Paino sanalla taas.
En ees jaksa ruveta selittämään, että oon ihan vaan kala meressä tässä bileporukassa.
Hyväntahtoinen kommentti saa mut kuitenkin tuntemaan itseni erilaiseksi. Mut toisaalta pistää naurattamaan. "Kukapa olis uskonut että jopa vammaiset käy baareissa, dokaa ja juhlii?"
Se ei oo mulle mitään uutta.
Ei oo mitään virkistävämpää kuin lähtee hyvällä porukalla ulos, laulaa ja tanssia kuin viimeistä päivää. Niin kauan kunnes hengästyy ja on pakko rauhottua hetkeksi.
Ihmiset on niin estottomia kun ne käy ulkona. Entuudestaan tutut ihmiset, kenen kanssa sulla ei oo yhtään mitään yhteistä, tai normaalisti mitään sanottavaa toisillenne, siitä tulee viideks minuutiks sun paras kaveri. Täysin tuntemattomat naamat keitä et oo koskaan nähny, on ystävällisiä ihmisiä joiden kanssa on kiva löpistä mitä sylki suuhun tuo. Ei ne muista sua enää huomenna, etkä sä niitä.
Ehkä just tää tekee ulkona tutustumisesta niin helppoa.
Anyhow, tänään lähetään parhaan kaverin kanssa kattomaan mikä meno on Tavastialla Reino Nordinin uuden levyn julkkareissa. Ihan sika kivaa! En oo ennen ollu missään julkkareissa.
Saa nähä kuinka monta päätä saan kääntymään vain ilmestymällä paikalle.
"Toi kuuntelee tätä samaa musiikkia kuin me. Ja täällä se juhlii ja laulaa mukana. Ihan kuin sillä ei olis mitään hätää, ja elämäniloisesti vielä!"
Ajatella!
xxx
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti