Pienempänä kokeilin kaikenlaisia harrastuksia jotta löytäisin jonkun lajin josta kiinnostuisin oikeesti ja joka motivoisi mua kokeilemaan uusia juttuja. Olin taidekoulussa, kävin laulutunneilla, pelasin golfia, ratsastin ja tanssin balettia. Oon aina rakastanut tanssimista yli kaiken.
Monen epäonnistuneen harrastuksen jälkeen löysin 14-vuotiaana vihdoin pyörätuolitanssin.
Vuoden treenaamisen jälkeen päätin, että haluun ruveta kilpailemaan kunnolla. Viikottaiset treenit tanssisalilla ei enää riittäneet mulle, vaan halusin haastaa itteni ja matkustella.
Löysin Helsingistä naisen, joka etsi itselleen tanssiparia kilpalattioille. Meillä synkkas heti hyvin ja päätin ottaa haasteen vastaan.
2012
Kehityin vuodessa hirmuisesti, ja hinguin kilpailemaan, kunnes otin hiukan takapakkia parin selkäoperaation takia. Siitä kuntouduttani kuitenkin olin tuliteräkunnossa ja valmis lähtemään isoihin kisoihin, treenaamaan kovemmin, tähtäämään korkeemmalle.
2013
Mun ensimmäiset kisat oli vuosittain järjestettävät avoimet kisat Hollannissa vuoden 2013 pääsiäisenä. Ne vetää puoleensa joka vuosi lähemmäs 200 kilpailijaa yli 20 eri maasta ympäri maailmaa. Vuoden kova työ tuotti heti tulosta, kun voitettiin hopeaa molempina kisapäivinä. Se oli yks parhaimpia tunteita mitä muistan.
Joka vuosi kilpailtiin monessa paikassa, parhaimmillaan neljässä eri maassa saman vuoden aikana.
Se oli upeeta, mutta tosi rankkaa. Aina kisoista kotiuduttua mietti että "vihdoin on kisat ohi, nyt ei tarvii enää jännittää. Nyt saa vihdoin levätä ja ladata akkuja." No eipä saanut.
Keväällä kilpailtiin mun ensimmäisissä SM-kisoissa. Musta tuli Suomen mestari ensimmäistä kertaa. Tää mestaruusputki jatkui melkein koko mun kilpatanssiuran ajan. Suomenmestarit 2013, 14 ja 16. Vuoden 2015 kisat jäi multa väliin kahden leikkauksen takia.
2014
Vuonna 2014 mun tanssipari loukkasi olkapäänsä ja sai lääkäriltä liikuntakiellon paperit kaksi viikkoa ennen Belgian kisoja. Pelästyin et nyt jää nämä kisat väliin vaikka oon niin kovasti harjotellut ja odottanut. Mun valmentaja ehdotti, että mitä jos vaihtaisin kategoriaa, ja tanssisin nää kisat yksin single -luokassa. Ei mulla ollut paljon vaihtoehtoja, joten treenasin vikat kaks viikkoa ennen kisoja yksin, samoja koreografioita ilman paria.
Koska single oli kategoriana niin uusi, ei osallistujia ollut kuin kolme; mä ja kaksi muuta. Mun tuurillani ne kaks muuta olivat mua paljon vanhempia, sekä fyysisesti vahvempia 2. luokan naisia, jotka olivat molemmat treenanneet vuosikausia. Sijoituin siis kolmanneksi ja olin kiitollinen kokemuksesta.
Tosiaan, pyörätuolitanssissa (vammaisurheilua kun on), kilpailijat testataan virallisessa luokittelussa. Siinä mitataan sun liikuntakykyä, tasapainoa ja voimaa. Luokittelun pisteiden perusteella sut laitetaan joko 1. tai 2. luokkaan.
Kakkosluokkaan kuuluvilla on yläkropan toiminta ja voima lähempänä normaalia, kuin ykkösellä. Mä siis kuulun luonnollisesti 1. luokkaan lihasheikkouteni kanssa.
Kun olin valokuvattavana koreana pronssimitali kaulassa, meni Venäjän päävalmentaja kysymään mun valmentajalta, oonko mä tulossa EM-kisoihin Puolaan marraskuussa.
Taas pari viikkoa aikaa treenata yksintanssia, lyhyellä varoitusajalla. Edustamaan Suomea Euroopanmestaruuskisoihin? Oh heeell no!! Vai?
No tottakai mä menin.
Noh, ei siitä sen enempää, en mä sielläkään pärjännyt niin kirkkaasti. Paritanssilla oli erityinen paikka mun sydämessä, jota yksin ei saanu täytettyä edes puolilleen. Mut kuka voi sanoo edustaneensa EM-kisoissa?
Meitsi!
2016 & nykyhetki
Jos tää kaikki on niin glamouria, jos kerran rakastan tanssia niin paljon, niin miksi mä heitin hanskat tiskiin ja lopetin?
Kuten tossa aiemmin avasin, pyörätuolitanssissa kilpaillaan kahdessa luokassa. Vaikka singlessä sain tanssia omassa luokassani, paritanssissa olin 2. luokassa tanssiparini loistavan fyysisen kunnon takia.
Ei se mua aluks haitannut, olin tosi ylpee kun pärjäsin itteäni vahvempien kanssa. Vuosien mittaan kuitenkin taso koveni kovenemistaan ja mä en pysynyt enää perässä.
Kun kisoissa sain jännittää, että riittääkö mulle edes finaalipaikkaa, tiesin etten enää pärjää. Treeneissä annoin fyysisesti ja henkisesti kaikkeni, mutta silti tajusin etten tuu ikinä olemaan yhtä hyvä kuin muut mun kilpaluokassa.
Nimittäin mun lihakset käyttäytyy niin, että kun voimia puskee äärimmilleen, sen sijaan että lihakset kehittyisivät niinkuin terve lihas tekee, tai kestävyys paranis; mun lihakset ottaa takapakkia. Dystrofiinit poksahtelee ja joka paikkaa särkee.
Voittaminen ei todellakaan ole tärkeintä, mutta tunsin sen mahanpohjassa ettei mun parhaani riittänyt enää edes finaalipaikkaan.
Vuosien aikana sain kilpailla Suomessa, Ruotsissa, Hollannissa, Belgiassa, Puolassa ja Maltalla.
Siispä päätin pistää tanssiurani jäihin.
En sano että oon lopullisesti jättäny kilpailemisen, vaan nyt toistaiseks tää tuntuu hyvältä.
Uskon että mun kilpailuvietti vetää mut vielä takasin sinne missä puvut kiiltää ja yleisö hurraa, mut luultavasti vasta sitten kun oon löytäny ittelleni miesparin, joka lähtee mun kanssa rökittämään mun omaa sarjaa. Reilusti ja tasavertasesti.
Toivottavasti teillä kaikilla tulee olee ihan mahtihuippu viikonloppu!
Me Henkan kanssa kuvaillaan videoita YouTuben puolelle, ilmottelen sitten ku jotain on saatu ladattua.
Parhaiten kuitenkin mun menoja pääset seuraamaan lisäämällä mut snäpissä: tinuskii
xxx
Luulen, että tunnistan ton tunteen. Se painaa alas, vaikka sitä järjellä miettiskin, ettei just vaikka se voittaminen ole tärkeintä. Ite pidin 5 vuoden tauon teatterista, mutta viime syksynä uskaltauduin astumaan lavalle taas uudestaan! Välissä voi tehdä muuta, mitä ei ehkä oo näiden juttujen takia ehtinyt. Etsiä uusia haasteita ja kokemuksia. Tsemppiä ja uusien juttujen löytämisen iloa! <3
VastaaPoista